Haluaisin kirjoittaa rakkaudesta. Tahtoisin puhua sinusta. Unelmoin hetkistä kanssasi, kesäiltana, kaksin jossakin. Kirjoittaisin sitten siitä, kuinka otit käteni käteesi ja painoit huulesi vasten omiani. Kirjoittaisin oikein kauniisti ja se kävisi helposti. Olisin humaltunut rakkaudestasi.
Mutta nyt on helmikuu ja olet kaukana. En edes tiedä milloin näemme. Ikävöin, voi että kuinka ikävöin. Toivon sinunkin ajattelevan minua yhtä useasti. Uskon, että melko pitkälti ajatteletkin. Mutta en voi siis kirjoittaa, kuinka kesäillan tuulenvire hellästi kosketti kasvojamme suudellessamme.
Voisin tietenkin kirjoittaa menneistä ajoista. Siitä, kuinka otit auton takapenkillä kädestäni ja katsoit silmiini hellästi. Tai siitä, kuinka halasit takaapäin ja suutelit niskaani kun käärin sinulle tupakkaa pienessä keittiössäsi. Ehkä jopa siitä, kun valitit minun maistuvan mansikalta, kun olin juuri nauranut kuinka sinä maistuit tupakalta. Kaipaan jokaista näistä hetkistä, kaipaan sinua.
En kuitenkaan kirjoita tämän enempää, en tiedä pidätkö siitä, että kirjoitan edes tämän vertaa, mutta haluan maailman tietävän, kuinka paljon rakastan jokaista sekuntia, jonka saan viettää kanssasi. Vaikka olisit suututtanut minut, niin kuin tällä hetkellä olet, kun tätä kirjoitan, haluaisin vain painautua syliisi ja kertoa tämän kaiken sinulle.
Tämä on rakkauskirjeeni sinulle, vaikken tiedäkään, tuletko koskaan lukemaan tätä. Ehkä luen tämän sinulle puhelimessa ääneen, jotta varmasti saat kuulla nämä sanat, jotka sinusta kirjoitin. Kirjoitan näitä varmasti lisää ja kymmenen vuoden päästä luen sinulle uudelleen, kuinka jo tällöin rakastin sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti